Hyvinvointivaltio ei saa rakentua naisten näkymättömän hoivatyön varaan
- hyvinvointivaltio |
- palvelut |
- perhe |
- Talous |
- tasa-arvo
Suomalainen hyvinvointivaltio on yksi yhteiskuntamme suurista saavutuksista. Sen tarkoitus on ollut varmistaa, ettei ihminen jää yksin silloin, kun elämässä tulee vastaan sairaus, ikääntyminen, vamma, työttömyys tai muu tilanne, jossa omat voimavarat eivät riitä. Hyvinvointivaltion ympärillä käydään juuri nyt vaikeaa keskustelua. Rahaa on käytettävissä vähemmän, palveluiden tarve kasvaa ja julkisen talouden kestävyydestä on syytä olla aidosti huolissaan.
Siksi palveluita on uudistettava. Niitä on tuotettava vaikuttavammin, turhaa byrokratiaa on purettava ja julkisten varojen käyttöä on tarkasteltava kriittisesti.
Mutta tässä keskustelussa on yksi asia, jota emme saa unohtaa:
Mitä tapahtuu, jos julkinen palvelu ei enää toimi? Kuka tekee työn sen jälkeen?
Liian usein vastaus on perhe. Ja perheen sisällä vastuu päätyy edelleen usein naiselle. Ajatellaan esimerkiksi ikääntyvää vanhempaa, joka tarvitsee apua arjessa. Jos kotihoidon palvelut eivät riitä, joku läheinen alkaa käydä kaupassa, valmistaa ruokia, huolehtia lääkkeistä, siivota ja kuljettaa lääkäriin. Tai perhettä, jossa lapsi tarvitsee paljon tukea. Jos
palvelujärjestelmä ei pysty vastaamaan tarpeeseen, vanhempi vähentää työntekoa, jää kotiin tai käyttää vapaa-aikansa asioiden selvittämiseen ja läheisen auttamiseen.
Usein tämä tapahtuu vähitellen. Yksi ylimääräinen käynti viikossa. Yksi työpäivän lyhennys. Yksi ylimääräinen puhelu viranomaiselle. Lopulta kokonaisuus voi olla valtava. Silloin yhteiskunnan säästö ei välttämättä olekaan todellinen säästö. Kustannus on vain siirtynyt toiseen paikkaan – kotiin ja ihmisten kannettavaksi.
Ja liian usein sen kantaja on nainen. Siksi tämä on myös tasa-arvokysymys.
Kun nainen joutuu vähentämään työaikaansa tai jää kokonaan pois työelämästä hoitaakseen läheistään, seuraukset eivät rajoitu tähän päivään. Ne voivat näkyä palkkakehityksessä, uralla etenemisessä, eläkkeessä ja ennen kaikkea siinä, kuinka riippuvainen ihminen on myöhemmin toisen toimeentulosta. Siksi toimiva sosiaali- ja
terveydenhuolto, varhaiskasvatus ja muut arjen palvelut ovat myös naisten taloudellisen itsenäisyyden turvaamista. Tätä näkökulmaa ei pitäisi nähdä oikeiston tai vasemmiston yksinoikeutena, vaan minusta se on ennen kaikkea tervettä järkeä.
Hyvinvointivaltiota pitää uudistaa, jotta se voidaan säilyttää.
On täysin perusteltua kysyä, mihin julkiset rahat käytetään. Meillä ei ole varaa ylläpitää tehottomia rakenteita vain siksi, että niin on aina tehty. Tarvitsemme parempaa johtamista, toimivampia palveluketjuja, digitalisaation hyödyntämistä ja myös tarvittaessa rohkeutta luopua sellaisesta, joka ei tuota ihmisille riittävää hyötyä. Tarvitsemme myös enemmän yhteistyötä julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin välillä silloin, kun se parantaa palveluiden laatua ja saatavuutta.
Perhe on tärkeä – mutta perheen ei pidä joutua paikkaamaan järjestelmää. En myöskään ajattele, että yhteiskunnan pitäisi hoitaa kaikkea ihmisen puolesta. Perheellä, läheisillä ja yhteisöillä on valtavan tärkeä merkitys. On hyvä asia, että pidämme huolta toisistamme. Mutta vapaaehtoisen läheisen avun ja pakon edessä syntyvän hoivavastuun välillä on suuri ero. On eri asia haluta auttaa omaa vanhempaansa kuin joutua tilanteeseen, jossa vaihtoehtoja ei käytännössä ole. Hyvinvointivaltion tehtävä ei ole korvata perhettä. Sen tehtävä on varmistaa, että perheellä on mahdollisuus olla perhe – eikä siitä tule
huomaamatta hoivaorganisaatiota.
Kokoomuslaisena ajattelen, että vastuullinen taloudenpito ja tasa-arvo eivät ole toistensa vastakohtia. Päinvastoin. Jos haluamme säilyttää suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan myös tuleville sukupolville, meidän on pidettävä huolta julkisen talouden kestävyydestä. Mutta samalla meidän on ymmärrettävä, että palveluiden toimivuus on osa talouden kestävyyttä. Kun ihminen saa tarvitsemansa avun ajoissa, hän voi paremmin. Omainen voi jatkaa työelämässä. Lapsi saa tarvitsemansa tuen. Ikääntynyt voi asua kotona turvallisesti. Hyvin toimiva palvelu voi olla yhteiskunnalle myös taloudellisesti järkevä ratkaisu.
Minusta meidän pitäisi tavoitella hyvinvointivaltiota, joka on samaan aikaan inhimillinen, tehokas ja taloudellisesti kestävä. Sellaista, jossa ketään ei jätetä yksin, mutta jossa ihmisten omaa vastuuta ja läheisten merkitystä ei myöskään vähätellä. Sellaista, jossa julkinen sektori tekee sen, mikä sen kuuluu tehdä – ja tekee sen hyvin.
Ja ennen kaikkea sellaista, jossa palveluiden puutteita ei paikata hiljaisesti naisten palkattomalla hoivatyöllä. Hyvinvointivaltion tehtävä ei ole korvata perhettä. Mutta sen tehtävä on varmistaa, ettei perheen tarvitse korvata hyvinvointivaltiota.
Se on minusta sekä vastuullista talouspolitiikkaa että tasa-arvopolitiikkaa.