Ensi vaalikaudella Suomi tekee mittavia uudistuksia puolustuskykynsä ylläpitämiseksi. Horneteille etsitään seuraajaa, ja merivoimien Laivue2020-hanke etenee. Erityisesti Hornetien seuraajista on käyty keskustelua ja kovaa hintaa on kritisoitu. Onkin totta, että oman puolustuksemme kehittäminen ja ylläpito on kallista. Pelkkää hintalappua ei silti voi tuijottaa. Suomen on saatava kalusto, jolla voidaan ylläpitää uskottavaa puolustusta vielä vuosikymmeniä hankinnan jälkeenkin. 

HX-hankkeessa ollaan penätty avoimuutta, mutta muu turvallisuuspoliittinen keskustelu onkin Suomessa sitten laahannut jäljessä jo vuosikausia.

Viime päivinä mediassa ollaan kuitenkin onneksi herätty ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkeyteen vaalikentillä. Kuluneen vaalikauden puolustusvaliokunnassa vaikuttaneena otan tämän avauksen ilolla vastaan. Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan olisi syytä olla paitsi yksi tulevien eduskuntavaalien kantavista kärkiteemoista, mutta myös pitkän aikavälin sitoumus, josta meidän kaikkien olisi alettava kiinnostua.

Suomen kannalta keskeisiä toimijoita turvallisuutemme kannalta ovat Nato ja EU. Naton kanssa teemme tiivistä kumppanuusyhteistyötä niin yhteistoimintakyvyn kehittämisessä, harjoitustoiminnassa kuin yhteisen tilannekuvan ylläpidossa. Vaikka yhteistyömme on tiivistä, ei se vie meitä yhtään lähemmäs turvallisuuden keskeisintä ydintä eli turvatakuita. Olemme ulkokehällä niin kauan kuin kansallinen päätöksemme on olla hakematta Nato-jäsenyyttä. On virheellistä kuvitella Naton antavan meille kattavaa turvaa ilman jäsenyyttä. Rajat jäsenen ja läheisenkin kumppanin välillä ovat täysin selvät.

Kun Nato viime syksynä järjesti suurimman sotaharjoituksen sitten kylmän sodan, oli Suomi ja Ruotsi kutsuttu mukaan. Trident Juncutre 2018 –harjoituksen avulla harjoittelimme oman alueemme puolustamista, mutta emme osallistuneet viidennen artiklan mukaiseen toimintaan. Oman alueemme puolustuksen harjoitteleminen on kansallisesti meille erittäin hyödyllistä ja tärkeää, mutta parhaimmat turvan saisimme, jos meidän takana olisi omien puolustusvoimien lisäksi kohta kolmekymmentä Naton jäsenmaata ja artikla 5.

Naton päätehtävä on kuitenkin omien jäsenvaltioidensa turvaaminen, eikä paluuta ennen Krimin valtausta vallinneeseen kriisiharjoituksiin keskittyvään aikaan ole näköpiirissä. Maailma on muuttunut ja Nato sen mukana.

Samalla kuin EU ja Nato tiivistävät turvallisuusyhteistyötä uusien uhkakuvien, kuten hybridiuhkien saralla, olemme me Suomena täysillä mukana vain toisessa järjestössä. Nato ja EU eivät tietenkään halua rakenteistaan päällekkäisiä, vaan toisiaan tukevia – ja se ensimmäinen tukipilari kovan turvallisuuden saralla on Nato. Suomi jää paljosta paitsi, kun se ei pääse osallistumaan yhteistyön syventämiseen täysimääräisesti.

Minusta Suomen paikka on Natossa. Jäsenyyden haun ensimmäinen askel olisi avoimen, rehellisen ja älyllisen turvallisuuspoliittisen kansalaiskeskustelun käynti. Mielipiteitä täytyy voida vaihtaa, mutta argumenttien tulee perustua faktoihin. Asiantuntijoitakin soisi kuunneltavan. Nato-jäsenyys ei poista tarvetta kansallisen puolustuksen kehittämiselle tai EU:n puolustusyhteistyön syventämiselle. Se kuitenkin antaa Suomelle parhaat eväät joilla vastata Itämeren alueen muuttuneeseen turvallisuusympäristöön ja haasteisiin, joita kohtaamme.