”Muistan jo pienenä hakeneeni äitiä baarista. Läheiset ja muut ihmiset varmasti näkivät, mikä tilanne meillä oli, mutta he eivät reagoineet. Sitä olen miettinyt. Minulla on kaksi isosiskoa, mutta he ovat paljon minua vanhempia. He muuttivat pois kotoa, kun olin ekaluokkalainen. Koin olevani hylätty ja yksin äidin ja koko tilanteen kanssa.” (HS 5.2.2019)

Lastensuojelun piiriin päätyneiden lasten ja nuorten kokemuksille yhtenäistä on se, että he kokevat jääneensä hätänsä kanssa yksin. Heitä ei ole kuultu ajoissa ja perheen ongelmiin on puututtu liian myöhäisessä vaiheessa. Pahinta on, että päätökset on usein tehty lasta kuulematta. Miten voimme kuvitellakaan nuoren luottavan sen jälkeen enää kehenkään aikuiseen? Nuoret ovat oman elämänsä arvokkaimpia asiantuntijoita ja heitä tulee kuunnella lastensuojelun kehittämisessä. Lapsi on lastensuojelun työnantaja – hänen, jos kenen on tultava kuulluksi. 

Lastensuojelutilanteessa lapsi ei välttämättä tiedä edes sitä, mitä hänelle on tapahtumassa. Suurimmaksi ongelmaksi nuoret nimeävät pysyvien hoitosuhteiden ja turvallisten aikuiskontaktien puuttumisen. Työntekijät – jopa omaohjaajat – vaihtuvat jatkuvasti ja lapsi kokee olevansa heittopussi. Nuoret kertovat myös, etteivät saa koskaan omaa sosiaalityöntekijäänsä kiinni. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan, ettei hänen asiansa kiinnosta. Valmiiksi nöyryyttävässä tilanteessa se luo nuorelle arvottomuuden tunnetta.

Vastikään julkaistussa selvityshenkilö Aulikki Kananojan loppuraportissa lastensuojelun kuormituksen vähentämisestä ja tulevaisuuden kehityslinjoista korostetaan varhaisen ja ehkäisevän työn painotusta. Perhetyössä koko perheen huomioon ottaminen ja auttaminen jo varhaisessa vaiheessa tasapainottaisi korjaavien palvelujen tarvetta. Ennakointi olisi perheille huomattavasti inhimillisempää kuin ääritilanne, jossa lapsi sijoitetaan.

Lastensuojelussa –  kuten muussakin elämässä – pysyvät hoitosuhteet sekä toimiva yhteistyö on olennaista. Yhteistyö kaikkien asianomaisten ja lasta sekä tämän perhettä tukevien yhteistyökumppaneiden kanssa varmistaa sen, ettei lapsi tai kukaan perheestä jää ”kuolleeseen kulmaan”. Tulevat kolarit ovat estettävissä näkökulmien laajentamisella.

Perhekeskustoimintamallin palveluverkosto vaikuttaa oikealta suuntaukselta. On selvää, ettei yksikään sosiaalityöntekijä voi auttaa lasta tai perhettä yksin. Perheen elämässä läsnä pitää olla turvallisten aikuisten ja ammattilaisten ryhmä, jossa on myös perheterapeuttista osaamista. Kyseessä on myös yhteiskunnallisesti win-win-tilanne; lastensuojelutoimien tarve vähenee ja sosiaalityöntekijöiden jaksaminen paranee, kun heille annetaan mahdollisuus tehdä arvokas työnsä hyvin. Yhden sosiaalityöntekijän asiakasmäärä tulee rajata 25-30 tapaukseen, jotta he ehtivät oikeasti kohdata lapsen ja perheet.

Systeeminen lastensuojelu tähtää sekä lapsen että hänen perheensä kokonaisvaltaiseen kuulemiseen. Pitkäaikaiset ja turvalliset ihmissuhteet ovat lapsen tärkein turvatyyny. Niillä rakennetaan luottamus ja arvostus. Yhtä tärkeää kuin lapsen varhainen ja kokonaisvaltainen kuuleminen, on nuoren elämän seuraaminen ”asiakassuhteen” jälkeenkin. Nuoren ihmissuhteet eivät saa päättyä kuin seinään. Erittäin kaivattu muutos oli eduskunnassa hiljattain hyväksytty laki, joka korottaa jälkihuollon ikärajan 21-vuodesta 25-vuoteen.

Tarvitsemme päivitetyn lastensuojelulain lisäksi valtakunnallisen asennemuutoksen. Lastensuojelun demonisointi ja kauhistelu eivät auta ketään – kaikkein vähiten lasta ja tämän perhettä. Meillä kaikilla voi olla vaikeita vaiheita elämässämme, jolloin tarvitsemme apua. Lastensuojelu tulisikin nähdä ”koko kylä huolehtii” -projektina, jossa huolehdimme lähimmäistämme heidän haastavan elämäntilanteen ajan. Kunnes heidän omat voimansa palautuvat.