Viikonlopun Ko-Gi-seminaarissa juttelimme niistä asioista, joista johtajat eivät yleensä puhu ääneen. Uupumisesta, muiden harrastusten jäämisestä, omien ja organisaation arvojen kohtaamattomuudesta, läheisten lyömisestä laimin. Riittämättömyydestä ja riittämättömyyden tunteesta – olipa kyse sitten ajasta tai osaamisesta. Lopuksi kirjoitimme suurimman omaan johtamiseemme juuri nyt liittyvän pelkomme tai huolemme lapulle ja poltimme sen leirinuotiossa.

Olenko antanut puheenjohtajan tehtävästä liian helpon kuvan? kirjoitin omaan paperiini. Lappu hävisi tuleen, kysymys ei.

Olen ollut nyt pian kolme vuotta mulle maailman ihanimmassa partiopestissä, ja olen alusta asti halunnut kertoa siitä myös muille. Siksi olen facebookkaillut #puheenjohtajaelämästä sekä puheenjohtaja– että omassa profiilissani, instannut ja jonkin verran blogannutkin. Kun noita sivuja katsoo, näkee juhlia, iloitsemisia, kiitoksia, onnistumisia, partiokavereita, hyviä uutisia ja hymynaamoja.

Kun partiokalenteriani katsoo, näkee tapaamisia, palavereita ja kokouksia. Niiden aiheena ovat yleensä ongelmat. Eikä pidä käsittää väärin – rakastan ongelmia! Rakastan niitä siksi, että kun on ongelma, sitä voi ryhtyä ratkomaan. Puheenjohtajan pestissä ongelmat liittyvät yleensä rahaan, työntekijöihin, sidosryhmiin, päätöksentekoon ja luottamukseen. Niiden mittakaava on sellainen, kuin Suomen suurimman nuorisojärjestön, parhaimmillaan lähes kymmenen miljoonan euron vuosibudjetin ja kolmenkymmenen työntekijän työnantajan kohdalla voi odottaakin olevan. Ei siis aivan mitätön.

Mittakaava ja asioiden luonne tekevät näistä ongelmista ja niiden ratkomisesta useimmiten sellaisia, ettei niistä voi julkisesti puhua. Puheenjohtajana olen käyttänyt absoluuttisesti eniten, arviolta noin 80 prosenttia, ajastani sellaiseen työhön, mikä ei sellaisenaan näy hallituksen tai toimiston ulkopuolelle – eikä ihan aina heillekään. Näihin vuosiin on mahtunut muun muassa vaikeita sopimusneuvotteluja, ikävien ja iloisten henkilöstöpäätösten tekemistä, organisaatiomuutosten pyörittelyä ja toteuttamista, satojen tuhansien suuruisia talousleikkauksia, viitisentoista rekrytointiprosessia, yhteistyökumppaneiden vakuuttamista, partion sisäisen luottamuksen rakentamista ja vahvistamista, partiolle tärkeiden asioiden lobbaamista sidosryhmille, avun pyytämistä toisilta sidosryhmiltä. Ihmisten, rahan ja toimintojen priorisointia. Aika monta paperia, joiden yläreunassa lukee luottamuksellinen ja aika monta keskustelua, joiden ajaksi ovea ei voi jättää auki.

Pestin sisällön lisäksi toinen ääneen lausumaton asia on puheenjohtajan tehtävässä vaadittava osaaminen. Ei tämän kokoiseen pestiin pidä tulla harjoittelemaan järjestöjohtamista, työnantajana tai esimiehenä toimimista ensimmäistä kertaa – toki voi tulla ja on tultukin, mutta seuraukset eivät ole kovin nättiä nähtävää. Jokaiseen johtamistehtävään kun liittyy vallan lisäksi myös vastuu, ja mitä isompi tehtävä on, sitä isompi on myös vastuu. Minä koen, että SP:n puheenjohtajana olen vastuussa toiminnanjohtajalle ja toimiston väelle, hallitukselle ja muille luottiksille, piireille ja lippukunnille, rahoittajille ja sidosryhmille. Juuri tässä järjestyksessä. Olen vastuussa siitä, että ymmärrän vastuuni ja osaan hoitaa tämän homman. Olen vastuussa siitä, että heillä on hyvä ja turvallinen fiilis tulevaisuudesta, että he voivat luottaa minun näyttävän suuntaa ja perustelevan sen. Olen vastuussa siitä, että tunnen pelikenttäni ja tiedän, miten siellä pelataan ja voitetaan.

Kun aloitin tässä pestissä, osasin jo aika paljon. Partiossa olin toiminut suurimman piirin johtajana ja partioneuvoksena neljä vuotta, keskikokoisen piirin kokoisen aluejärjestön johdossa neljä vuotta ja vetänyt muutamia isompia projekteja. Työelämässä olin myös esimiehistellyt ja johtanut isoja kokonaisuuksia useamman vuoden. Osasin siis vähintäänkin perusasiat suuren organisaation ja valtakunnallisen järjestön johtamisesta, työnantajana toimimisesta ja työlainsäädännöstä, kolmannen sektorin toiminnasta ja toimijoista, enkä ilman sitä pohjaa olisi todellakaan pärjännyt tämänkään vertaa. Opittavaa oli silti hullun paljon, ja on muuten edelleen.

Tähän pestiin kuuluu erottamattomasti muutamia velvollisuuksia, joita ei voi siirtää muille ja jotka on hanskattava itse ensimmäisestä päivästä lähtien. Esimerkiksi toiminnanjohtajan esimiehenä toimiminen, henkilöstöasiat ja merkittävimpien yhteiskuntasuhteiden hoitaminen kuuluvat siihen pakettiin. Kaikkia näitä voi tietenkin hoitaa eri tasolla ja eri intensiteetillä, mutta ne on hoidettava. Itse olen tehnyt sen valinnan, että olen käyttänyt niihin paljon aikaa ja energiaa – siksi, että pidän henkilöstöä ja yhteiskunnallista tunnettuutta yhtenä partion arvokkaimmista pääomista ja siksi, että ne ovat mielestäni tärkeimpiä puheenjohtajan vastuulla olevia tekijöitä nykyisen strategian tavoitteiden saavuttamisessa.

Aiemman kokemuksen kautta hankittu osaaminen ja toimintaympäristön – SP, piirit, sidosryhmät, luottikset ja työntekijät – suht syvällinen tuntemus ovat olleet minulle elintärkeä pohja, jonka päälle olen voinut rakentaa koko ajan uutta osaamista ja ymmärrystä, jota ilman taas en olisi voinut johtaa partiota niin kuin olen johtanut tai saada aikaan niitä asioita, jotka olen saanut. (On luonnollisesti täysin mielipidekysymys, pitääkö mun johtamistapaa tai kauteni aikaansaannoksia hyvinä vai ei.) Ja jälleen: tätä järjestöä voi johtaa myös ilman aiempaa kokemusta ja osaamista vastaavanlaisista tehtävistä. Minusta se ei vain ole millään tavalla viisasta. Olen nähnyt vähän liikaa ja liian läheltä niitä arpia, joita edelliset kerrat ovat jättäneet niin työntekijöihin, luottamushenkilöihin kuin vaikkapa piirien ja SP:n välisiin suhteisiin. Niitä arpia on muuten jäänyt – ehkä kaikkein eniten – itse johtajiinkin. Ei kenenkään ole hyvä olla tehtävässä, johon oma osaaminen ei riitä ja jota toiset eivät luota sinun hallitsevan.

* * *

Olenko antanut puheenjohtajan tehtävästä liian helpon kuvan?
Niin kirjoitin pelkolappuuni eilen ja sitä olen miettinyt tänä syksynä tosi paljon. Olenko tehnyt tälle pestille ja järjestölle karhunpalveluksen, kun olen kertonut puheenjohtajahommista vain kevyet puolet? Olisiko pitänyt jättää kokonaan kertomatta? Jälkimmäiseen en usko, mutta ehkä olisin voinut kertoa siitä todellisemmasta, ja ajoittain aika paljon raskaammasta puolesta edes jotakin – sellaisia reunoja, jotka eivät riko luottamuksellisuutta tai aseta toisia ihmisiä hankaliin tilanteisiin. Ilman niitä mielikuva tästä pestistä kun ei ole lähelläkään kokonaista ja totta. Kaikkien osapuolten edun nimissä sen olisi kuitenkin syytä olla sitä silloin, kun tälle tehtävälle valitaan seuraavaa hoitajaa – eli juuri nyt – sillä sehän tehdään kuitenkin pitkälti pestistä olevien mielikuvien perusteella.

Monta asiaa olisin voinut tehdä puheenjohtajahommissa paremmin ja eri tavalla, mutta harvaa niistäkään tosissani kadun. Tämä viestinnän vajavaisuus taitaa olla niistä kaduttavista suurin.