Panostetaanko uusiin yrityksiin vai ulkoilureitteihin? Rakennetaanko lisää pyöräteitä vai leikkiluolia? Annetaanko lupa rokkifestarille vai herättäjäjuhlille? Perustetaanko musiikki- vai matikkalinja? Kirjoitetaanko kyltti suomeksi, ruotsiksi vai englanniksi?

Pienemmällä paikkakunnalla voidaan ehkä valita joko tai. Helsingissä ei voida. Tämä on suurkaupunki, ja suurkaupungin on oltava sekä että -kaupunki.

Halusimme tai emme, suurkaupungissamme Helsingissä on sekä perheellisiä että yksinasuvia, audimiehiä ja fillarikommunisteja, yhteisöviljelijöitä ja erakoita, nuoria ja vanhoja, taloudellisesti huolettomia ja kädestä suuhun eläjiä, paljasjalkaisia ja junantuomia. Niin on ollut aina, ja niin tulee olemaan jatkossakin. Se tarkoittaa sitä, että Helsingistä löytyy myös valtava määrä erilaisia tarpeita, kokemuksia ja lähtökohtia. Ne voivat liittyä periaatteisiin ja arvoihin (”fillaroin, koska se on ympäristöystävällistä”) tai ne voivat olla pakon sanelemia (”tarvitsen auton, jotta pääsen töihin”).

Tämä on lähtöviiva, ja jos lähtöviivalta haluaa päästä kestävällä tavalla eteenpäin, on koneen käyttäjien osattava ottaa huomioon kaikkien tarpeet. Minulle kokoomuksen kaikille hyvä -iskulause tarkoittaa juuri tätä: päättäjinä emme voi rakentaa yhdelle ryhmälle täydellistä kaupunkia, mutta voimme tehdä parhaamme, jotta siitä tulisi kaikille ryhmille mahdollisimman hyvä.

Sloganin toinen osa on tehdään yhdessä. Se ei ole ihan helppoa, kun kaupunkilaisten lähtökohdat ovat niin erilaiset. Jokainen isompaa organisaatiota joskus johtanut tietää, ettei hyvää, kestävää tulosta tehdä käskemällä. Ihmisten on lähdettävä mukaan työhön omaehtoisesti. Ihmisten on voitava kokea, että heillä on mahdollisuus vaikuttaa sekä omaan tekemiseen että yhteiseen lopputulokseen. Parhaiten tämän kokemuksen luomisessa onnistuu se, joka ymmärtää ja hyväksyy johdettaviensa erilaiset motiivit ja osaa vedota niihin. (Partiossa kutsumme tätä arvopohjaiseksi johtajuudeksi.)

Muutama on kysynyt, miksen ole ottanut näissä vaaleissa voimakkaammin kantaa tietyn kohderyhmän, budjettikohdan tai kaupunginosan puolesta – tai toisia vastaan. No, juuri tämän takia. Helsingistä ei tule mustaa eikä valkoista, vaikka kuinka yrittäisin ehdokkaana maalata siitä sellaisen kuvan. Harmaa pukee suurkaupunkia parhaiten, vaikka se olisikin jonkun mielestä tylsää. Onnistunut politiikka ja päätöksentekohan on parhaiden mahdollisten kompromissien sorvaamista, ei yhdellä näkökulmalla jyräämistä. (Tässä muuten syy, miksi en juuri arvosta rasti ruutuun -vaalikoneita. Ei valtuustossakaan paineta nappia ilman keskustelua, vastakkaisten näkemysten fundeeraamista ja juurikin sitä yhdessä tekemistä. Tai ei ainakaan pitäisi.)

Suurin osa meistä helsinkiläisistä osaa elää tässä sekä että -kaupungissamme ihmisiksi – ja nauttii siitä! Pidetäänpä huolta, että niin tekevät myös tulevat kuntapäättäjät.